[Toim. Huom.: Seuraavan artikkelin lukijoiden kannattaa ehdottomasti tutustua sivuilta löytyvään artikkeliin "Varo vaaraa!" ennen kuin he tekevät päätöksiä toimintatavoistaan.]

Sabotaasi moottoritietyömailla ja muiden Tielaitoksen yhtä turmiollisten projektien parissa on ollut kasvussa viime vuosina. Seuraavassa hieman kokemuksia yön pimeydestä. Jokainen harkitkoon, mitä näillä kertomuksilla tekee. Selvää on, että turhalla hätäilyllä voi hukata monia mahdollisuuksia.

Moottoritien rakentaminen etenee vaiheittain, "aaltoina", jotka pyyhkäisevät tieltään yhtä lailla talot kuin metsätkin, ihmiset kuin muutkin eläimet. Tämä vaiheittaisuus on myös päällekkäistä: parin kilometrin paikalla saatetaan niin kaataa puita kuin viimeistellä tieosuuksia. Yön pimeydessä kulkevalle tämä on tarjonnut niin surullisia näkymiä kuin monia mahdollisuuksiakin. Mutta kuten aina, oppiminen tapahtuu kantapään kautta, eikä Tielaitoskaan ole pysynyt entisenään. Seuraavat kuvaukset työvaiheista ovat vain yleistyksiä kokemuksesta, eivät varmaa tietoa.

Vartiointi työpisteissä tuntuu olevan kasvussa, vaikka Tielaitos ja poliisi ovatkin valittaneet lehdissä täydellisen vartioinnin mahdottomuutta. Toisaalta vartiointi maksaa rahaa, ja esim. koneiden siirtäminen vartioituihin keskuksiin kuluttaa aikaa, mutta toisaalta se on lisännyt riskejä. Kannattaako alkuinnostuksessa tehty pieni sirpaleinen toiminta, jos se lisää vartiointia. Tämä kaksipiippuinen kysymys on viime aikoina mietityttänyt.

Samoin on pohdittu työkoneiden ikkunoiden ja spraymaalauksen kaltaisen toiminnan mielekkyyttä: koneen käyttämiseen se ei juuri vaikuta, ellei kuski satu olemaan erityisen esteettinen tai kylmänarka. Tuhopoltoista näyttääkin tulleen osa tietyösabotaasin arkea Suomessa. En kuitenkaan kehota ketään lähtemään tällaiseen toimintaan suin päin, sillä kiinni jäämisen seuraukset ovat sen mukaiset. Itse olen valintani tehnyt, mutta varovaisuutta ei sovi unohtaa.

Menninkäisen elämä ei ole pelkkää tietyömailla tanssimista. Olen pyrkinyt välttämään kaavamaisuutta toimintatavoissa ajankohtien valinnassa, spraymaalauksien kirjoitustyylissä ja tarvikeostosten tekemisessä. Yllätyksellisyys on yön pimeydessä paras valtti, mutta silti paljon voi mennä pieleen jo kotona. Kannattaa muistaa, että vaatteet tekevät ekotöörin. Öinen muoti näyttää tällä kaudella resuiselta: halvalla kirppikseltä ostetut poisheitettävät vaatteet, ei liian huomiota herättävät, ovat kestosuosikki. Asun kruunaavat hansikkaat ja kengät, jotka nekin ovat uhrattavissa satunnaisten öljy- tai bensiinitahrojen varalta. Pelkkä pesu harvemmin riittää, joten kenties pois heittäminen on turvallisinta. Kokemus on osoittanut, että dumppauspaikkojen edeltä valitseminen kannattaa.

Öistä muotiasustetta on turha sotkea lasinsiruihin, joten olen kokenut kiven lasivasaraa käytännöllisemmäksi työvälineeksi. Kasvot ja etenkin hiukset on hyvä peittää paitsi kameroiden myös sirpaleiden ja roiskeiden varalta. Ja teeveen tietoiskut kannattaa muistaa: harvempi meistä on sähköasentaja, joten erilaisiin johtoihin kannattaa suhtautua kunnioituksella.

TULI, tuo kiistanalainen kaveri, on kuten sanottua saapunut myös työmaille. On sanomattakin selvää, että metsäpalovaroitukset ja muut turvallisuusohjeet ihmisten ja muiden eläinten sekä muun ympäröivät luonnon turvaamiseksi ovat ensimmäinen askel ennen tällaisen toiminnan harkitsemistakaan. Omaa turvallisuuttakaan ei sovi unohtaa. Bensiiniä ja dieseliä voi ostaa miehittämättömältä asemalta kanistereihin, jotka voi käytön jälkeen hävittää (niitä ei tietenkään kannata jättää paikan päälle). Asemaa voi vaihtaa joka kerta, ja kuten pankkiautomaateilla, on asemilla useimmiten taltioivat videokamerat. Käteinen kannattaa.

Tulen käytössä on peruskikkoja, jotka olen oppinut jo juhannuskokkoja sytytellessä. Hiukset ja vaatteet voivat syttyä herkästi, etenkin jos paikalla on palavia nesteitä. Puhtaudesta huolehtiminen on siten tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on, ettei mene leikkimään avotulella bensasäiliöiden, kanisterien tms. lähettyville. Itse olen todennut vanhoista teepaidoista ja syttyvistä nesteistä tehdyt "sytytyslangat" hyödyllisiksi. Kuten saunan pesänkin sytytyksessä, sytkää ei saa missään nimessä käyttää. Tulitikut ovat luotettavia ja turvallisia, mutta edes niitä käyttäessä ei saisi riisua hansikkaitaan.

HUOM! Pelkkä bensiini palaa liian ärhäkästi. Kokemukseni mukaan puolentoista litran sekoitus, josta puolisen litraa on dieseliä, riittää hyvin yhden työkoneen käsittelyyn. Annoskanistereita en koskaan käsittele paljain käsin, ja pidän ne kuljetuksen aikana tiiviissä muovipussissa. Seokselle paras paikka lienee suoraan koneessa: renkaat tai peltipinta eivät juuri muuta tee kuin kupruile ja poksahtele.

Ennen kuin kukaan edes ajattelee tällaista toimintaa, on itsensä kanssa oltava sinut. Läheinen metsä, bensavarastotot, kaasupullot, dynamiittivarastot tms. merkitsevät, että tulta ei saa EHDOTTOMASTI käyttää. Ihmisiä ja muita eläimiä ei saa vaarantaa. Parakissakin voi olla yöllä vartija, joten varmistuksen täytyy olla aukotonta. Rakennuksen ensimmäinen aalto

Tienrakennuksen ensimmäiseen vaiheeseen kuuluvat maanmittaus, puiden hakkaaminen, räjäytystyöt ja yleinen maaperän myllääminen. Etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa kerrotaan puita kiilatun, jotta niiden hakkaaminen vaikeutuisi. Teos "Ecodefence" tarjoaa tästä paljon tietoa. Ilman tietoa oikeasta korkeudesta, kulmasta ja materiaalista kiilaus on turhaa työtä. Puussa oleva metallinen tai keraaminen esine rikkoo sahanterän ja voi vaarantaa sahurin, joten puut on ehdottomasti MERKITTÄVÄ kiilauksen jälkeen onnettomuuksien välttämiseksi.

Maanmittaus on tarkkaa ja kallista työtä. Kuten viime vuosien raporteista näkyy, ovat maanmittaajat useammankin kerran joutuneet uusimaan työnsä mittakeppien hävittyä tai ilmestyttyä salaperäisesti takaisin työmaalle siistissä pinossa. Järjestelmällinen menninkäinen voi poistaa mittatyön kilometrienkin matkalta. Keppien jättämät kuopat voi samalla täyttää, ja kepit kuljettaa kauemmas, ettei mittausta "korjata" heti seuraavana aamuna. Ensimmäiset mittaukset lienevät arvokkaimpia (jo ennen puiden kaatamista), varsinaisilla työmailla ovat kepit eivät ole niin tärkeitä. Maanmittausvaiheessa mittaustyökaluja saatetaan säilyttää erilaisissa parakeissa ja työkalukopeissa. Ne ovat kalliita varusteita, joiden häviäminen voisi harmittaa omistajia. Jälleen kannattaa muistaa, että pelkkä ikkunoiden rikkominen ja spraymaalaus tässä vaiheessa voi vain lisätä kameroiden, valojen ja Tielaitoksen henkilökunnan partioiden mahdollisuutta.

Tässä vaiheessa aletaan myös valmistella tienpohjaa, johon kuluu paljon kaapelia, erilaisia putkia yms. Historia kertoo, että joitain kaapelirullia on onnistuttu piilottamaan vaikkapa läheiseen järveen. Kaapelien ja putkien muoviosat ja puurullat ovat nekin alttiita aiemmin kuvatun kaltaisille vahingoille.

Tietyömaan lisäksi projektista on tietysti vastuussa jokin virasto, jolla on ikkunoita, puhelimia, fakseja tms. Pieni lisä budjettiin ei ehkä tekisi pahaa sielläkään. Britanniassa ELF murtautui aikoinaan liikenneministeriöön ja varasti ja tuhosi suuren määrän tierakennukseen liittyvää informaatiota.

Toinen vaihe: Koneet tulevat

Luja tahto vie Tielaitoksen vaikka läpi harmaan kiven kunhan on apuna kiviporia, murskaimia, yms. koneita. Taannoisen Pauniossa tapahtuneen kiviporan polttamisen kerrottiin lehdissä maksaneen pari miljoonaa, joten halvoista vehkeistä ei ole kyse. Tienrakennuksen seuraavassa vaiheessa paikalle saapuu mitä erilaisempia toinen toistaan kalliimpia koneita, joista toiset ovat kuin pieniä tehtaita. Paikalle tuodaan tonneittain soraa, maata tasoitetaan, tiepohjaa paalutetaan, ja tulevien siltojen puurakenteita tehdään.

Hieman hiekkaa ja/tai sokeria koneen tankissa saa moottorin leikkaamaan kiinni. Jos korkit jättää kiinni ja työmaan muuten rauhaan (sillä kertaa), voi käsitellä periaatteessa vaikka kymmeniä koneita. Aikoinaan poliisiteeveessä valiteltiin työkoneista varastetun kalliita yksittäisiä osia, jotka vastasivat puolta koneen arvosta. Nämä osat taisivat olla matkalla itään, mutta koneiden tunteminen voi olla menninkäisellekin hyödyllistä. Kiitos kirjastoista. Koneen sisällä on paljon erilaista herkkää laitteistoa, jonka käsittely on tuottanut tuloksia. Koko koneen katoaminen savuna ilmaan on tietysti melko rankka juttu, mutta myös kallis. Tieporat, murskaimet yms. lienevät kalleimpia, ja kuljetuskalusto työmaan toiminnalle tärkeää.

Siltojen puurakenteisiin on sitoutunut valtavasti työtä, jonka valuminen tyhjiin on kova pala. Sementinvalun jälkeen silta on ja pysyy, mutta sopivan myöhäisessä vaiheessa saattaa tuli tepsiä. Vartiointi tosin saattaa olla tässä vaiheessa erityisen tiivistä. Juhannuskokkoakin polttaessa kannattaa muistaa, että monesta kohtaa sytyttäminen takaa tasaisen tuloksen. Sementinvalua tuskin jätetään yksin kuivumaan, mutta ainakin teoriassa sekaan tungettu epäolennainen tavara voisi olla ikävä yllätys aamulla.

Tässä vaiheessa työmaat ovat täynnään erilaisia mittakeppejä, joiden irrottelu tehokkuudesta ei ole tarkkaa tietoa. Koneita työmailla on valtavasti, samoin erilaisia varastoja ja parakkeja. Mutta kuten sanottua, kaasupullojen, nukkuvien vartijoiden yms. mahdollisuus täytyy ottaa huomioon. Tietämättömyys ei ole puolustus vakavissa asioissa.

Viimeinen vaihe:

Viimeisessä vaiheessa kaikki alkaa olla myöhäistä luonnon ja tuhoutuneen kulttuurimaiseman kannalta, mutta Tielaitoksen taskulle voi vielä käydä. Liikennemerkit, kuorma-autot yms. tarjoavat mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Täytyy kuitenkin varoa, ettei samalla häiritse käytössä olevaa tietä ja aiheuta onnettomuusriskiä.

Mitä tästä kaikesta seuraa?

Sabotointi ei ole koskaan kevytmielistä touhua. Moottoritiet ovat asia, joka on pysäytettävä, ja minä uskon sabotaasin voimaan tieprojektien hidastamisessa ja tulevien rakennuspäätösten hillitsemisessä. Kamppailu tienrakentamista vastaan on alkanut, mutta tämä ei ole raivoisa taisteluhuuto. Toimintatapojen valitseminen on jokaisen oma asia, eikä päätöstä kannata tehdä ilman miettimistä. Mutta uskon, että kokemusten ja ideoiden jakaminen voi auttaa tässä.