SABOTAASI JA TEHDAS

Työväenliikkeen sisällä tapa suhtautua sabotaasiin on ollut vedenjakaja kahden eri suuntauksen välillä: toisaalta työtä rakastava perinteinen tehdastyöläinen ja hänen reformistiset poliittiset edustusmuotonsa, toisaalta se "toinen" työväenluokka, joka on aina vastustanut kapitalistista työtä ja tapaa ottaa luontoa haltuun ja siten ollut vallankumouksellinen subjekti. Perinteinen tehdastyöläinen ammensi oman identiteettinsä työstään ja rakensi omat poliittiset toimintamuotonsa kapitalistiseen työnjakoon. Tästä syystä se ei voinut rakastaa sabotaasia, koska tuotannon sabotointi olisi ollut sen oman identiteetin ja "sosialististen" puolueiden kieltämistä.

Historia kertoo, että sabotaasi on voittanut. Tämä tosiasia on tapahtunut kaikissa niissä paikoissa, joissa tuotantolinjan ääreen kerääntyneet miljoonat työläiset suorittivat työvaiheita, joiden toistojen tiheys oli välillä 10-120 sekuntia, kahdeksan tuntia päivässä. Tätä ei ole enää olemassa. Perinteisessä tehtaassa työajan tehostaminen tapahtui jakamalla tuotanto lyhyisiin, tiheisiin ja eroteltuihin työtehtäviin, jonka vauhdin määräsi linjan nopeus, jota koordinoi komennon äly. Työläisten fyysinen ja älyllinen siirtyminen tuotantolinjaa pitkin, paikasta toiseen oli kielletty, sosialisointi oli uhka komennolle. Nyt puhutaan tiimeistä, kommunikoinnista, motivoinnista, kokonaisuuksista. Tuotanto järjestetään verkostoihin, laadun ja tuottavuuden valvontatehtävät sysätään työläisille. Mistä moinen innovaatio? Meille vastaus on selvä: sabotaasi on innovaatiota.

1950-, 60-, ja 70-luvuilla tuotantoyksiköiden koko kasvoi, uusia työläisiä tarvittiin, koska tuotannon ts. luonnon haltuunoton kasvu vaati lisää työvoimaa. Perinteisten kolmannen sukupolven tehdastyöläisten rinnalle ilmestyi "toinen" työväenluokka: naisia, nuoria, maalta muuttaneita ihmisiä, siirtolaisia jne. Näiden ihmisten identiteetti oli jossain muualla kuin tehtaalla, se syntyi solidaarisuudesta, lähiö-alueista, omista kulttuureista ja tarpeista. Työ ei ollut itsearvostuksen lähde, se oli pelkästään hirvittävä kompromissi, johon oli ajauduttava tulojen saamiseksi. Kapitalistinen unelma alati laajenevasta tehtaasta ei kestänyt kauan, sillä työstäkieltäytyminen ja sabotaasi syntyivät. Kun pääoma nopeutti linjan vauhtia, tauot kasvoivat. Kun pääoma tihensi työvaiheita, vessassa käynnit tihenivät. Kun pääoma erotteli työtehtäviä, sosiaalisuus ja sabotaasin tieto/taito matkustivat linjaa pitkin. Kun työnjohtajien määrä kasvoi ja heidän läsnäolosta tuli painostava, lähtivät liikkeelle työväen partiot. Kun ammattiyhdistys yritti rauhoittaa tilannetta, syntyi uutta autonomista itseorganisaatiota. Perinteinen tehdas ei yksinkertaisesti enää toiminut pääoman lisäarvon tuottajana, se tuotti ainoastaan sabotaasia, sosiaalisuutta ja työväenluokan vastavaltaa ja autonomiaa.

SABOTAASI JA YHTEISKUNNALLINEN TEHDAS

Monet ovat saaneet tarpeekseen tehtaasta, työstä ja ympäristön alistamisesta, he ovat paenneet pois, yrittäneet luoda tuotantomallin, jossa ei ole enää sitä vanhaa konkreettista työtä, joka tuottaisi materiaalisia hyödykkeitä ts. kommunikaation agentit, liikkuva työvoima. Marx kutsui tätä termillä general intellect; tuotantovoima, joka astuu sivuun työprosessista ja valvoo sitä, suunnittelee, koordinoi materiaaliseen tuotannon verkon eri soluja. Kapitalistisen ja porvarillisen fraseologian mukaan vapauden maksiimi, meidän mielestämme riiston maksiimi. Riiston maksiimi siitä syystä että työpäivän kesto on sama kuin vuorokauden kesto, koska "vapaa-aika" on myös työaikaa, sillä sen sisällä uusinnetaan, samalla tavalla kuin tehtaassa, omat ja muiden yhteiskunnalliset ja tuotannolliset roolit.

Tässä uudessa tilanteessa, jossa tuotantoprosessit ovat sosialisoituneet, sabotaasi ei voi olla muuta kuin kollektiivinen kokemus, se ei voi olla etujoukkojen epädemokraattinen kokeilu. Sabotaasin dimensio kollektiivisessa tuotannossa on aina massakokemus, joka ennakoi uutta maailma. Sabotaasi on siis tietoista innovaatiota, sabotaasi ei voi olla, eikä saa olla, koskaan terrorismia. Kollektiivinen vapautus ei voi rakentua sellaiseen maailmaan, jota vastaan se taistelee. Sabotaasi ei myöskään ole tuhoamista, se ei ole negatiivisuutta, sabotaasi on innovaatiota, se rakentaa aina jotain uutta.

Entisessä maailmassa sabotaasi kuului tehtaaseen, paikkaan, jossa tuotantosuhteiden kautta muodostettiin riiston ja alistamisen mekanismeja. Tuotanto on kävellyt pois tehtaasta, riisto tapahtuu yhteiskunnallisen tuotannon tasolla. Paikkana koko elämisen ympäristö, aikana koko elämisen aika. Tarkkaan ottaen nyt vapautus on elämisen ja sen ympäristön vapauttamista eli se on ekologiaa. Myös sabotaasin on toimittava tässä uudessa ekologisessa ulottuvuudessa, kohdattava tämän vastuulla ja paettava kaikkia niitä käsityksiä, jotka haluavat redusoida ekologian. On myös kritisoitava kaikkia niitä "sabotaasin" muotoja, jotka ovat seikkailua ja provokaatiota, jotka eivät rakenna uutta maailmaa vaan toistavat vanhan maailman kaavoja, joissa on salajuonia ja kauhua, joissa muutamat uskovat voivansa edustaa monia, joiden ainoa tuottama sabotaasi on kollektiivisen vapautuksen sabotaasi.

Entisessä maailmassa linja oli helppo pysäyttää, sabotaasia oli helppo levittää sitä pitkin, mutta mistä kollektiivinen sabotaasi / innovaatio uudelle vuosituhannelle? Sabotaasi / innovaatio, joka vihdoinkin palauttaisi ihmisten oman kontrollin omaan työhönsä tai, paremmin sanottuna, omaan elämäänsä? Vastauksia on monia, usein ristiriitaisiakin. Uskomme kuitenkin, että ne liikkuvat moninaisessa toiminnan verkossa, jossa kohtaavat autonomia, massatoiminta, uudet tuotannon ja elämisen mallit.

Sabotaasi tänään samalla tavalla kuin eilen on innovaatiota ja kykyä pysäyttää pääoman tuotantoprosessia, joka samanaikaisesti kun se tuottaa kuluttaa luontoa ja luo yhteiskuntasuhteita. Kun aikaisemmin kirjoitettiin, että tuotanto on nykyisin liikkuvaa virtaa, tietoa, kommunikaatiota, joka tapahtuu koko elämisen ajan sisällä, joka koskettaa jokaista elämämme hetkeä ymmärrämme, että tuotannon koneiston hidastaminen ja murtaminen on tapahduttava tällä alueella. Koska kyseessä on elämisen ja tuottamisen erilaisten vaihtoehtojen yhteen törmäämisestä, antagonismi on aina eettistä ja ekologista toimintaa.

Tässä kokonaisuudessa, jotkut ehkä kokevat, että on tärkeää puolustaa tuotantokoneiston heikompien uhrien asemaa. Jotkut näkevät, että tapa, jolla esim. eläimiä kohdellaan on hyvin konkreettinen vertauskuva siitä riistosta, joka kohdistuu myöskin meihin. Tämän vuoksi todellinen eettinen rikkaus olisi ymmärtää miten ekologista taistelua, vapautusta, ei voi eikä saa redusoida pelkästään tiettyihin tekoihin. Itse asiassa teemat olisi laajennettava, vietävä sinne missä riisto tapahtuu (eilen tehdas, tänään koko yhteiskunta) siis asuinalueiden sisälle, ihmisten keskuuteen ja sieltä käsin rakennettava innovaatio, jonka kollektiivinen taso vastaisi ajatuksiemme eettistä syvyyttä. Tehtävä on varmasti monimutkainen, mutta silti monet ovat varmasti valmiita sitoutumaan tähän työhön... tuntuu, että tällä kertaa jää on ohut.

POST-SCRIPTUM NS. SUORASTA TOIMINNASTA

Viime aikoina on paljon kirjoitettu ekologisista iskuista, eläinten vapautuksista, turkisliikkeiden vahingoittamisesta jne. Näiden "sabotaasien" avulla valitettavasti on objektiivisesti syöty yhteiskunnallista tilaa muutosliikkeeltä, joka kaikista vaikeuksista huolimatta on muodostumassa Suomeen, liikkeeltä, joka ei ole pelkästään ekologinen vaan laajemmassa merkityksessä yhteiskunnallinen.

Nimettömien ja kasvottomien on muistettava, että tämä liike ei ole luovuttanut heille mitään edustusoikeutta tai valtakirjaa. Sabotaasi on massalaittomuutta, joka ei ole muutaman kasvottomaan salaperäistä toimintaa. On täysin järjen vastaista tehdä viiden ihmisen voimin yöllä asioita, joita on mahdollista tehdä 100-1000-10000 ihmisen voimalla päivisin. Jos tätä viimeksi mainittua mahdollisuutta ei ole olemassa, sen on luotava. Siis vähemmän adrenaliinia ja enemmän järkevää pohjatyötä ihmisten keskuudessa.

Toisaalta on vaarallista "sabotööreille" ja erityisesti meille muille toimia luottaen liikkeen sisäiseen solidaarisuuteen, siihen että monet meistä eivät hyväksy tiettyjä toimintatapoja, mutta ovat valmiita tulemaan kuvatuiksi, marginalisoiduiksi ja kriminalisoiduiksi.

Iskuilla on varmasti saavutettu jotain. Monet, jotka haluaisivat toimia muutoksen puolesta eivät tee sitä, koska pelkäävät leimautumista, johonkin, johon heillä ei ole kontrollimahdollisuuksia, jolle he eivät ole luovuttaneet päätöksentekoa. Taas kerran "sabotaasi" sabotoi sabotaasia.

On vaikea ymmärtää, että suoran toiminnan samurait eivät ole keskustelleet, kuunnelleet tai lukeneet mitä sanottavaa on ollut niillä ihmisillä, jotka ovat joskus käyneet läpi suoran toiminnan spiraalin ja sen seuraukset.

On myös ällistyttävää, että leikitään maanalaista armeijaa, jaetaan pateettisia ohjeita ja turvallisuusnormeja, jotka ovat haalistuneita kopioita joistakin 60-70 luvun kellastuneista oppaista. Nimettömien ja kasvottomien olisi ehkä mentävä lähiöalueille katsomaan miten esim. nuorisoproletariaatti elää omaa laittomuuttaan, miten se sabotoi, miten se vapauttaa itselleen tilaa ja aikaa vuonna 1998, ilman salajuonia tai "sisseille" tarkoitettuja sudenpentujen käsikirjoja, konkreettisella työstä kieltäytymisellä ja sabotaasilla.

On hämmästyttävää, että jotkut, muuten ihan hyvät lehdet, julkaisevat raportteja ns. suorasta toiminnasta - joskus hyvinkin tragikoomisia. Tämä on vaarallista. Euroopassa on joskus 78-80 luvun taitteessa kriminalisoitu lehtiä, jotka ovat toimineet näin. Oikeusprosessien kautta on annettu pitkiä tuomioita pelkästään näiden raporttien julkaisemisesta. On turha kuvitella, että Suomessa olisi mekanismi, joka suojaisi tämän tyyppisiltä riskeiltä. Tämän osoittaa jo tapa, jolla kontrollikoneistot asennoituvat jo nyt vaihtoehtoisuuteen.

Sellaiselle tulkinnalle ei saisi antaa tilaa, jonka mukaan lehdet tukisivat epäsuorasti iskuja. Mutta toisaalta mikäli lehdet eivät niitä tue, miksi sitten vaarantaa oma ja muiden turvallisuus luomalla "myyttiä" salaperäisestä EVR:sta? Ei saisi olla olemassa "fiksua" ajatusta siitä, että on mahdollista leikkiä kahdella rintamalla (joka sitten onkin no manÕs land)? Tämänkin tien joku on joskus kokeillut taas kerran traagisin seurauksin.

Siis itsekritiikkiä ja vastuuta, naamiot ja paranoiat pois, pitkäjänteistä työtä, jossa on mahdollista kasvaa yhdessä; solidaarisuus lakkaa väistämättä kun ninjojen toiminta vaarantaa muitten mahdollisuuksia toimia päivänvalossa. Ei ole olemassa oikoteitä sabotaasiin.

On käännettävä katseet pois "sabotaasin" malleista, jotka tulevat mm. Englannista tai joltakin ALF:ilta, sieltä ei yksinkertaisesti löydy sitä itsekritiikkiä ja kokemusta, joka on muodostunut monissa muissa maissa mm. Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Espanjassa jne. Maissa, joissa varsinaisessa jutussa käsitelty sabotaasi on voittanut ja etujoukkojen toimintaan perustuva optio on hävinnyt. Toisaalta Suomi ei ole mikään edellä mainituista maista vaan se on oma tapauksensa, tästä syystä meidän pitäisikin kyetä älykkäästi toteuttamaan päämääriämme ilman virheitä.

Siis mitä on tehtävä? Toimintaraportit pois lehdistä; iskuissa kiinni jääneet tekemään itsekritiikkiä ja takaisin massatoimintaan; ei-kiinni jääneet takaisin massatoimintaan - luopumalla muille ja itselleen vaarallisista toimintatavoista. Tässäkin suhteessa jää on ohut...ja myös monien kärsivällisyys.