Tämän vuoden Mustavihreät päivät saivat julkisuudessa viime vuosia entisiä vähemmän huomiota, ehkä siksi että kukaan ei tapellut. Tai siksi, että ilmassa ei ollut niin valtaisaa tappelujen odotusta. Itse asiassa koko viikonlopusta puhuttiin edeltä käsin niin vähän, että ehdin jo pelätä osanottajanmäärän jäävän pieneksi. Mutta kenties hiljaisuuden verho antoi järjestäjille ja meille kaikille rauhan tehdä työtä ilman häiriöitä ja ilman turhia ennakko-odotuksia. Vuosituhannen ensimmäiset Mustavihreät sujuivat mallikkaasti, omalta osaltani jopa loistavasti. Silti on syytä pohtia, mikä rooli tällaisilla säännöllisillä suurilla tapahtumilla liikkeiden kehittämisessä on. Miksi ja keitä varten niitä järjestetään?

Mustavihreiden tarkoituksena on alusta lähtien ollut kansalaisaktivismista kiinnostuneiden tai siihen osallistuvien ihmisten kerääminen yhteen. Viikonlopun sijainti alkuvuodessa antaa periaatteessa hyvä mahdollisuuden esim. järjestöille pitää pitkän aikavälin suunnittelukokouksia, kampanjoiden aloituskokouksia tms. Toisaalta työryhmissä ja paneelikeskusteluissa voivat "noviisitkin" tutustua asioihin ja osallistua keskusteluihin. Kukaan tuskin odottaa, että löyhissä keskusteluissa muutetaan maailmaa, mutta niiden ideana lieneekin keskustelun aloittaminen. Jatko on osallistujien harteilla.

Suuremmat mielenosoitukset taas ovat hyvä tapa saada julkisuutta niille asioille, jotka kulloinkin ovat liikkeen ihmisille tärkeitä. Tänä vuonna biokapitalismin vastainen mielenosoitus oli tällainen indikaattori. Ja mitä sitä kiertelemään, useiden satojen mustavihreiden osallistujien joukko on tilaisuus jota ei sovi hukata.

Silti tunnelmat niin viime kuin tämän vuoden mustavihreidenkin jälkeen olivat hieman pettyneitä, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kokouksissa ei juuri päätetty mitään, ja esim. eläinoikeuskokoontumisessa puhuttiin ilmeisesti samoja asioita kuin jokaisessa vastaavassa kokouksessa viime vuosina. Samaa huokailua innon, visioiden ja energian puutteesta kuului muidenkin kokoontumisten jälkeen. Työryhmissä oli melko hyvin osallistujia, mutta niistäkään ei pääosin jäänyt mitään pysyvää käteen. Vielä nolompi saldo oli päämielenosoituksella, jossa toimittaja sai etsiä mielenosoituksen aiheen tuntevia ihmisiä!

Näyttääkin siltä, että tällaisen viikonlopun pysyvin perintö syntyy yksittäisten ihmisten tai pienten porukoiden tapaamisista, joissa ideoidaan tulevaisuutta teekuppien, aterian tai oluttuopposen ääressä. Samoin sellaiset työryhmät tai muut tilaisuudet, joilla on selkeä tarkoitus, tarkkaan määritelty aihe, tuottivat tänä vuonna tulosta. Onko siis ymmärrettävä, että parhaimmillaan Mustavihreät ovat juuri aktiivisten ihmisten kokoontumisena? Toistaiseksi uusia ihmisiä ne eivät juuri näytä houkuttavan, ainakaan pitkäjänteisempään toimintaan. Mutta onko liian elitistinen ajatus keskittää energia "meidän" joukkomme innostamiseen, ja mistä tällöin löytyisi uusien ihmisten löytämisen kanava? Joka tapauksessa jotain kannattaa tehdä, jolloin lienee hyvä tarkastella nykytilanteen syitä.

Miksi luu jää vetäjän käteen?

Yksi selvä syy siihen, että kiinnostus poliittiseen toimintaan on toivottua vähäisempää, on Mustavihreiden päivien selvä jakaantuminen keikkoihin ja "työhön". Valtaosa tulijoista on ensisijaisesti kiinnostunut keikoista, ja tämä on ymmärrettävää. Suuren osan valmistelutyöstä tekevät
aktivistien lisäksi keikkatoiminnassa mukana olevat ihmiset, ennen kaikkea Tampereen Tehdas (no, raja "aktivistien" ja "musiikki-ihmisten"
välillä on toki liukuva), ja heidän intresseissään on ennen kaikkea yleisön hankkiminen. Eikä tämä keikkailun ja politiikan yhdistys ole sinänsä paha asia, musiikkilehdet ovat monia poliittisia pienlehtiä tai nettiä parempikin tiedotuskanava. Mutta silti jako yleisössä on selvä: enemmistöä kiinnostaa musiikki, ja heistä valitettavan harvoja osallistuminen muuhun toimintaan.

Toinen syy työryhmien yms. väsähtämiseen liittyy epäsuorasti keikkailuun. Kun sekä lauantain että sunnuntain päiväohjelmaa edeltää iloinen juhlinta keikoilla, jota jatketaan kadulle, kotiin tai yömajoitukseen, eivät liikennepolitiikan tulevaisuus, eläinten oikeuksien tila tai uudet kokoontumislait jaksa kiinnostaa kaikkia. Jokainen mukana ollut varmasti myöntää, että Mustavihreät ovat ennen kaikkea festarit. Ja mikäs siinä, tilaisuus nähdä kollegoita ja tovereita edes kerran vuodessa "kentän" ulkopuolella on mukavaa, hyvä henkireikä. Mutta hedelmällisiä käytännön tuloksia ei kannattane odottaa.

Yksi tekijä, joka saa aikaan "poliittista laiskuutta", on tietysti myös yleisempi aktivismin lama, mutta sen syitä tuskin kannattaa tässä yhteydessä puida.

Ovatko tapahtumat voimien haaskuuta?

Kannattaako sitten enää järjestää tapahtumia, joissa musiikki, yleinen hauskanpito ja poliittinen toiminta pyritään yhdistämään? Tämä ei koske vain Mustavihreitä, vaan myös vaikkapa kadunvaltauksia, jotka onnistumisistaan ja väen paljoudestaan huolimatta ovat jääneet hyvin epäpoliittisiksi (itse asiassa katubileissä jotkut osanottajat ovat suhtautuneet vihamielisestikin yksityisautoilun vastustamiseen). Älkää ymmärtäkö väärin, pääosin minulla on ollut hauskaa Mustavihreillä ja katubileissä, ja kiitän tilaisuuksien järjestäjiä, mutta vain muutamina harvoina hetkinä ne ovat tuoneet jotain arvokasta ja uutta muutosliikkeille.

Jos ajattelemme, että joka vuosi järjestetään kahdet tai kolmet katubileet, Mustavihreät, ja lisäksi musiikkifestivaalien järjestöpöytiin tms. panostetaan, vie tämä monilta ihmisiltä paljon aikaa. Ja jos näyttävyydestään huolimatta ne eivät toimi liikkeiden rakentamisen, uudelleenluomisen ja edistämisen kanavina, on kyse oikeastaan näennäisaktivismista. Ja on hieman arveluttavaakin kutsua paikalle 400-500 ihmistä ympäri Suomen marssimaan sellaisten lippujen ja iskulauseiden alla, joita he eivät tunne tai jotka eivät jaksa kiinnostaa. Silloin ei ole kysymys mielenilmauksesta, vaan jonkinlaisesta poliittisesta
teatterista.

Sillä vaikka geenimanipulaatio ON tärkeä teema, ja se on saanut liikkeelle satoja tuhansia ihmisiä ympäri maailman, ja vaikka Seattle olikin näyttävä esimerkki globalisaation vastaisen liikkeen voimasta, emme saa ylitulkita näitä tapahtumia. Niin Intian Karnatakassa kuin Seattlessa näkyvien massatapahtumien taustalla on ollut vuosien ruohonjuuritason liikkeen rakentamista. Terästyöläisten ja ympäristöaktivistien liitto Seattlessa ei ollut kollektiivisen poliittisen tietoisuuden räjähdys, vaan pitkälti tulosta aktivistien "myyräntyöstä". Jos tällaista tietoisuutta ja pohjaa ei ole olemassa, luo suurikin mielenosoitus valheellisen kuvan tilanteesta, se luo perusteetonta optimismia.

Quo vadis?

Mustavihreillä ja katubileillä on ehdottomasti oma paikkansa, kunhan ne eivät sido liiaksi aktiivisten ihmisten työpanosta. Mutta niiden lisäksi on löydettävä toisenlaisia, uusia toimintatapoja, tai uudet muutosliikkeet jatkavat kuihtumistaan. Tärkein elvytystyö tehdään tietysti kentällä, pienissä toimintaryhmissä ja järjestöissä. Toiminta luo toimintaa. Mutta on myös olemassa yhteisiä toiminnan mahdollisuuksia, ja tällä hetkellä mielestäni lupaavimpia niistä ovat kansainväliset toimintapäivät, kuten J18 ja N30 sekä tuleva vapunpäivä.

Kansainvälisten toimintapäivien ideahan lähti Global Street Partysta, joka järjestettiin Birminghamin G8-kokouksen yhteydessä. Saman idean mukaisesti jokaisen suuren talouskokouksen aikana sadat toimintaryhmät ympäri maapallon toimivat ylikansallisia yrityksiä ja muita sorron voimia vastaan. Toimintapäivät eivät vaadi raskasta järjestelytyötä, sillä pienelläkin porukalla tehty näyttävä tempaus tai hyvin ideoitu mielenosoitus tulee osaksi globaalia verkostoa. Toki toimintapäivistäkin voi tulla itsetarkoitus, jos niiden välillä tehtävä varsinainen pitkäjänteinen työ unohtuu. Mutta parhaimmillaan ne tarjoavat tilaisuuden yhteisen toiminnan koordinointiin ilman pienen aktivistieliitin ja/tai kyllästyneiden työjuhtien hallitseva osaa.

Kansainvälisen toimintapäivän yhteydessä 10-20 aktiivisen ihmisen porukat useilla eri paikkakunnilla saattaisivat keskittää toimintansa tiettyyn kohteeseen, olkoon se sitten McDonalds, Ylikansalliset öljy-yhtiöt, Ruokaa ei aseita!-tempaukset, geeniruokatietoisuuden levittäminen jne. Hyvällä tiedotuksella paitsi suomalaiset myös muut kansainväliset tapahtumat voitaisiin tuoda yleisempään tietoisuuteen, osoitukseksi siitä, että anarkistinen järjestäytyminen on mahdollista käytännössä, ja että sillä voi olla käytännön merkitystä.

Se on hyvä alku.