Viimeiset kymmenen vuotta Suomen historiassa ovat olleet merkillistä aikaa. Poliittiset ja taloudelliset rakenteet ovat muuttuneet globalisaatiokehityksen myötä, minkä lisäksi meitä on koetellut ankara lama. Kaikkien näiden mullistusten keskellä on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että se mistä on säästetty ja millä lailla kansainvälisiä virtauksia on seurattu ovat olleet poliittisia valintoja. Mitä siis on tehty ja mitä olisi voitu tehdä toisin?

Vuosina 1991-2000 kuntien valtionosuuksia leikattiin yli 17 miljardia markkaa (1) ja sosiaalimenojen osuus bruttokansantuotteesta laski vuoden 1992 33,6%:sta vuoden 1998 27,2 %:n (2). Tämä on pakottanut kunnat tuottamaan palveluja halvemmalla ja monessa tapauksessa myös lopettamaan osia perinteisistä turvarakenteista. On aika selvää, että tällaisesta kehityksestä ovat kärsineet erityisesti tukitoimiverkon varassa elävät vähempiosaiset. Aika säästötoimille ei voisi olla huonompi, sillä sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien lähentyessä eläkeikää sosiaaliturvaan sijoitettavien määrärahojen tarve on kasvanut vuosi vuodelta.

Ketkä ovat tarkasti ottaen olleet leikkausten kohderyhmät, kysyvät Suomen sosiaaliturvan muutoksia seuranneet tutkijat Lehtonen ja Aho (3), ja päätyvät tulokseen:

1992: sairaat ja työttömät
1993: sairaat, työttömät ja lapsiperheet
1994: työttömät, eläkeläiset (ja sairaat)
1995: lapsiperheet ja nuoret
1996: köyhät (eli pienituloiset sosiaaliturvan varassa elävät), sairaat, eläkeläiset, työttömät ja lapsiperheet
1997 ja 1998: työttömät, nuoret, lapsiperheet ja sairaat

Valinta on selvästi poliittinen, sillä asiat olisi voitu tehdä myös toisin, mm. kiristämällä tuloverotuksen progressioita ja pääomaverotusta, tai kohdistamalla verokevennyksiä pienituloisille.

Kaiken tämän ohella on kuitenkin olemassa yksi yhteiskunnan osa-alue, jota leikkaukset eivät ole koskeneet: asevarustelu. Tilanne on hyvin paradoksaalinen, sillä samaan aikaan kun useimmat myöntävät että sotilaallisen selkkauksen vaara Suomen lähialueilla on merkittävästi pienentynyt, on asevarusteluun käytettävät määrärahat vain kasvaneet. Lisäksi Suomi on kerännyt itselleen vähintään kyseenalaista mainetta viemällä aseita mm. Indonesiaan ja Turkkiin.

Tähän epäkohtaan kohdistuukin Tampereen Ruokaa ei aseita -ryhmän vaatimus: Ensimmäinen asia, joka yhteiskunnan tulisi taata on ihmisten perustarpeet ja yleinen sosiaaliturva, minkä lisäksi jatkuvaan kierteeseen vievä asevarustelu on lopetettava. Koska turvallisuus on asia, jota ei voidaan saavuttaa lisäämällä aseita vaan ennen kaikkea lisäämällä hyvinvointia, on tämä vaatimus on samalla niin paikallinen kuin maailmanlaajuinenkin. Olemme keittopatojemme takana rauhan, hyvinvoinnin ja solidaarisuuden puolesta.

(1) Suomen kuntaliitto. (2) Tilastokeskus : Suomi lukuina. (3) Lehtonen & Aho (2000) Hyvinvointivaltion leikkausten uudelleenarviointia. Janus 2/2000, 97-113.

RUOKAA EI ASEITA TAMPERE