Tämän Muutoksen kevät -lehden numeron teemana ovat syyskuun tapahtumat Prahassa. Tuhannet ihmiset vastustivat Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston toimintaa ja vaativat uudenlaista taloudellis-poliittista maailmanjärjestystä. Prahan kaduille johtanutta vastarinnan nousua on seurattu Muutoksen kevään sivuilla jo pitkään, mutta nyt näyttää uusi lehti kääntyneen globalisaation vastaisessa kamppailussa. Seattlessa ja monissa muissa kamppailuissa kehitettyjä toimintatapoja on sovellettu yhä uudestaan lukuisten talouskokousten vastustukseen ympäri maailman: Davosissa, Melbournessa, Washingtonissa… Seattle oli kuitenkin ainutlaatuinen tilaisuus, eräänlainen haavoittuvaisuuden ikkuna.

Siellä ainakin hetkeksi pysäytetty WTO on voimastaan ja koostaan huolimatta vasta syntyprosessissaan vääntelehtivä instituutio, joka joutuu kamppailemaan vastarinnan lisäksi myös sisäisen hajaannuksensa kanssa. Monille Seattlessa olleille neuvottelijoille kymmenet tuhannet mielenosoittajat olivat itse asiassa tervetullut yllätys. Prahassa kohteena olivat kuitenkin Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki, jotka ovat vanhoja nykyisen talousjärjestyksen tukipilareita. Niillä on pitkä historia, jonka myötä ne ovat ulottaneet velkaiset lonkeronsa kaikkialle maailmaan. Rahoituslaitosten määrittämiä periaatteita vastaan eivät monet maat kykene pyristelemään. Vielä heikommassa asemassa ovat ne köyhät ja maattomat miljoonat, monet alkuperäiskansat, ja lukemattomat muut elämänmuodot, joiden elinehtoja talouskehitys uhkaa. Heidän kohtalostaan välittää harva.

Tällaisia instituutioita ei voida murtaa samanlaisin menetelmin kuin WTO:n uutta neuvottelukierrosta. Varsinainen rahoituslaitosten valta kun ei piile kokousprosesseissa, vaan mielenosoittajien ulottumattomissa olevissa velkasuhteissa. Ja kuten monet kriitikot ovat esittäneet, neuvotteluprosessien ajaminen ahtaalle voi lopulta viedä ne avoimen kansalaistoiminnan ulottumattomiin - suljettujen ovien taakse ja sähköverkkoihin. Mutta toisaalta Prahan kokemukset osoittivat, että vaikka 22 miljoonaa ihmistä vaatii yhteen ääneen nk. kehitysmaiden velkojen unohtamista, ei salonkikelpoinen vaikuttaminen juuri käännä talouden mahtien päätä. Pitkään jatkunut kampanjointi Maailmanpankin tukemaa Tsad-Kamerun-öljyputkea vastaan päättyi sekin tappioon huolimatta mittavasta kansainvälisestä tuesta.

Kaikesta huolimatta suurin ongelma talouden globalisaatiossa lienee sen näkymättömyys, ylläpidetty illuusio sen vääjäämättömyydestä (ja siunauksellisuudesta). Tämän näkymättömyyden verhon ovat kymmenet tuhannet mielenosoittajat kerta toisensa jälkeen rikkoneet, ja kirjainyhdistelmät WTO, IMF, WEF ja WB ovat saaneet täysin uuden merkityksen ihmisten mielessä. Toki valtamedia on pitänyt huolta siitä, että useimmiten niihin on liitetty mielikuva mielettömästi riehuvista mellakoitsijoista. Mutta samaan aikaan globalisaation vastainen liike on alkanut oppia uudenlaisia tiedottamisen tapoja, jotka levittävät vaihtoehtoiset näkemykset miltei kenen tahansa saataville. Uutta voimaa saanut poliittisen teatterin perinne on esimerkki siitä, miten vastarintasanoma voidaan viedä myös ihmisten arjen keskelle, jossa sitä ei tarvitse edes etsiä.

Tärkein kysymys onkin, mihin tästä eteenpäin olisi mentävä? Globalisaation vastaiselle liikkeelle on esitetty enimmäkseen kahta vaihtoehtoista tulevaisuutta. Joko se säilyttää nykyisen kamppailevan, antagonistisen luonteensa, tai se integroituu osaksi vallitsevaa järjestystä. Jos liike säilyttää kamppailuluonteensa, sen on ennustettu joko kaatuvan valtaapitävien vastatoimiin tai muuttuvan osaksi nykymaailman mediaspektaakkelia. Jos se taas integroituu, sen on arveltu pahimmillaan menettävän kriittisyytensä tai parhaimmillaan demokratisoivan nykyistä talousjärjestelmää.

Tällaiset arvioijat kuitenkin unohtavat katsoa, mikä on liikkeen todellisuus tässä hetkessä. Antagonistisuus on vain yksi globalisaation vastaisen liikkeen piirteistä. Siihen liittyy myös pyrkimys yhteyksien luomiseen valtiorajojen ja taloudellisten erojen ylitse, pyrkimyksenä uudenlaisten poliittisen vallan muotojen luominen, kenties jopa vaihtoehtoisen talouden itujen synnyttäminen. Ja määritelmällisesti vastakkainasettelut, antagonismit, vaativat useampia osapuolia, ja toistaiseksi varsinaista voimankäyttöä ovat harjoittaneet poliisit, sotilaat ja tuhoisaa politiikkaansa ajavat talousmahdit. Halu asettua tätä voimankäyttöä vastaan on täysin ymmärrettävää. On vain eri asia tehdäänkö se verhoutuneena pehmusteisiin vesipistooli kädessä vai polttopullon kanssa. Vai ennen kaikkea, tehdäänkö se näkyvien kokousten välisinä aikoina huomaamattomaksi jäävässä arkipäivän kampanjoinnissa.

Integraatiokehitystä ennustavat unohtavat hekin sen, että kaikki mahdolliset kansainväliset kokoukset ovat jo vuosien ajan olleet tupaten täynnä satoja, jopa tuhansia kansalaisjärjestöjä ja painostusryhmiä. Vastarinta on jo integroitunut, ja näin tehdessään kenties toteuttanut molemmat edellä mainitut integraation vaihtoehdot. Globalisaation vastaisen liikkeen nousu edustaa kuitenkin aivan toisenlaista lähestymistapaa kuin perinteiset suuret järjestöt, joilla on pitkä kokemus sukkuloinnissa suurten kokousten välillä. Uudet eivät ole lähtöisin vain länsimaisten kansalaisten järjestötoiminnasta, vaan myös alkuperäiskansojen kamppailuista, street partyjen kokemuksista, tuhansien maattomien liikkeistä, talonvaltaajien perinteestä ja monista muista lähteistä.

Tulevaisuudessa liikkeellä ei ole vain kahta suuntaa, sillä tämän moninaisuuden toimintaa eivät säätele oletetut sosiologiset lainalaisuudet vaan siihen kuuluvien ihmisten omat teot. On selvää, että Prahan jälkeen on kysyttävä, mihin suuntaan liikkeen on kehityttävä, jotta se kykenee luomaan todellisia vaihtoehtoja globaalin talouden tuhoisalle voittokululle. On myös selvä, että keskinäisen solidaarisuuden lisäksi tarvitaan myös rakentavaa kritiikkiä. Sillä aivan yhtä hyvin kuin kiistely voi hajottaa poliittisen liikkeen, myös liika hyväksyntä voi estää toimintatapojen uudistumista.