Jokin aika sitten katselin uudestaan Neil Hardwickin televisiosarjan "Pakanamaan kartta". Sarjassa käydään läpi pirstaleista tarinaa ihmisistä, jotka päätyvät väkivaltaisen toiminnan tielle yrittäessään pysäyttää ympäristön tuhoutumista. Toisille kyse on selkeästä päätöksestä, toiset ajautuvat siihen tahtomattaan. Edellisestä katsomiskerrasta oli toistakymmentä vuotta, mutta sarjan käsittelemät asiat eivät ole menettäneet merkitystään, pikemminkin päinvastoin. Tarinan keskiössä on toisaalta ihmismielen ahdistus koetun tuhon uhkan edessä, toisaalta toimimisen vaikeus maailmassa, josta tuntuu olevan mahdotonta saada minkäänlaista kokonaiskuvaa. Erityisesti minua kiehtoo päähenkilöiden avoimeksi jäävä kysymys toiminnan ajauduttua umpikujaan - mitä nyt tehdään?

Tästä huolimatta katsojalle ei jää vaikutelmaa henkilöiden katumuksesta, sillä heidän toimintansa kimmokkeet ovat ympäristöliikkeissä kovin tutut. Repliikki "Faktat ovat meidän puolellamme" kuvaa hyvin sitä uskoa oman asian oikeutukseen, jota uutiset ilmastonmuutoksesta, metsien tuhoutumisesta, merten saastumisesta tai otsonikerroksen kadosta lienevät meissä kaikissa joskus synnyttäneet. Yhtä tuttua on pelkästä elämisestä tunnettu syyllisyys, jonka poteminen voi tarinassa lähteä liikkeelle vaikka ravintolan ruokalistan selaamisesta.

Näiden tunteiden vahvuus ei kuitenkaan tarkoita, että ympäristötuhon surulliset todisteet yksinään kertoisivat totuuden. Yksi Muutoksen keväänkin kestäviä teemoja on ollut tällaisten faktojen pintatason läpäiseminen, yritys etsiä niiden taustalla olevaa kulttuuristen tekijöiden sekosotkua. Harvoin on löydettävä yksinkertaista ympäristötuhon syytä, vielä harvemmin yksinkertaista ratkaisua, vaikka sitä toivoisikin. Pelkistä tuhon kuvauksista ei voi johtaa toiminnan tapoja. Tämän asian kohtaavat tarinan päähenkilötkin, joiden televisioidut uhkavaatimukset vaikenevat tv-ohjelman vaihtuessa. Todellista valtaa ja ongelmien monimutkaisia syitä ei voi ottaa panttivangiksi.

Ongelmien pohjamutien tonkiminen ei sekään tarjoa suoraa ratkaisua. Kuten eräs ystäväni viisaasti huomautti, parhaat argumentit ja tarkimmat analyysit ovat harvoin synnyttäneet suuria kansanliikkeitä ja kiihottaneet toimintaan. Ja jos ympäristöfilosofian tai kriittisen ympäristötutkimuksen historiaa tarkastelee, se onkin pääasiassa ollut hyvien perusteluiden etsintää ja hienostamista. Joskus se on ollut suoranaista kilpailua parhaimman perustelun palkintopalleista, mikä lienee kiihdyttänyt ajattelun kentillä käytyjä kiistoja. Mutta vaikka on saatu aikaan hyllymetreittäin teräviä analyysejä, on yhteys käytännön toimintaan jäänyt vähäiseksi. Ei olekaan ihme, että suoraviivaiset ajatukset yhä uudelleen houkuttavat: putkinäköisyys ja erehdysten mahdollisuus tuntuu paremmalta kuin toiminnan lamaantuminen uudelleenajattelun kierteessä.

Näiden ongelmien ristitulessa sekä ajattelemisen että toiminnan mielekkyyttä on helppo alkaa epäillä. Näin on etenkin silloin, kun voimat ja väki vähenevät, eivätkä tärkeät asiat tunnu kiinnostavan ketään. Tällaiset ahdistukset hetket eivät juuri häviä vanhalle kunnon maailmantuskalle. Mainittu ystävä onnistui lisäämään tätä päänsärkyä toteamalla, että toimintainnon herättämisen vaikeus on läheisessä yhteydessä edellä kuvattuun ympäristöliikkeen(kin) perinteiseen ajattelutapaan ja retoriikkaan. Usko rationaalisen vakuuttelun voimaan kertoo toki uskosta kanssaihmisiin, mutta siihen yhdistyy harvoin sitä tunteisiin vetoamisen kykyä ja innostavuutta, jonka ironistesti mainostajat ja propagandistit ovat hioneet huippuunsa. Surullista kyllä, nuo taidot ja niihin vaadittavat resurssit ovat huonon kehityksen edustajilla hyvin hallussa. Globaali kapitalismi voi varmasti ylpeillä maailmanhistorian parhaalla PR-työllä.

On olemassa toki kauniita poikkeuksia. Vastamainosten tekijät ja piirakanheittäjät ovat onnistuneesti kääntäneet julkisuuskoneiston sitä itseään vastaan. Kansainvälisten kokousten ympärille rakentunut uusi protestiperinne on sekin kirjoittanut uuden luvun vastaliikkeiden historiaan. Tosin protestien uutisoinnin kehittyminen näyttää siltä, että vain todella radikaalit keksinnöt voivat estää "Seattlen sukupolven" vaipumisen marginaaliseksi osaksi globalisaation julkisuusprofiilia. Kuvat mielenosoittajien ja poliisien yhteenotoista ovat tulleet ihmisille pelottavan tutuiksi, sillä tuttuudesta on vain yksi askel unohdukseen.

Ympäristöliikkeessä ja eläinoikeusliikkeessä on muitakin esimerkkejä siitä, kuinka taitava julkisuustyö ja muutamien ihmisten antaumus ovat luoneet onnistuneita kampanjoita. Vanhat ongelmat kohdataan kuitenkin yhä uudelleen. Liika professionalisoituminen voi vieraannuttaa ihmiset toiminnasta. Näin on käynyt vaikkapa Greenpeacelle, johon monet ovat menettäneet uskonsa. Samoin karismaattiset yksilöt ja taitava retoriikka voivat kerätä mukaan ihmisiä, mutta siltä pohjalta on vaikea synnyttää pitkäjänteisyyttä. Lisäksi yksilökeskeisyys on monille aktiiveille lähtökohtaisesti vastenmielistä. Valitako ideologinen korrektius vai mediatehokkuus?

Näihin kysymyksiin minä en ainakaan löydä vastausta. Toisaalta olisikin ristiriitaista olettaa, että ratkaisut löytyisivät joko hiljaisen analysoinnin tai pelkän toiminnan kautta. Lopultahan kyseessä on ikuinen ongelma ajattelun ja käytännön suhteesta, ja tuon suhteen selvittäminen lienee mahdollista vain käsittelemällä sitä elämän arjessa yhä uudelleen. Ainoa asia mistä olen varma on, että se ei onnistu henkisessä eristäytymisessä, vaikka kuinka tuntisikin sen oikeassa olemisen yksinäisyydeksi. Sellaisesta tilanteesta on yhtä helppo kääntyä skeptisyyteen tai yksisilmäiseen toimintaan, mutta mitään kestävää tuskin saa rakennettua. Edellä kuvatut epäilykset ja ahdistuksenaiheet tuskin ovat kenellekään uusi asia, mutta niiden sanominen ääneen on. Mikään onnistunut poliittinen liike ei ole ollut mahdollinen ilman yhteistä arkipäivän oppimisprosessia jota me emme näyttävien kamppailujen, inspiroivien yksilöiden ja retoriikan takaa näe.