Tervetuloa Muutoksen kevään viidenteen ilmestymisvuoteen. Kevään muutostuulet ovat tuoneet muutoksia myös "Muuttarin" sivuille. Kirjoittajakaarti on laajentunut, ja sisällöstä vastaa enemmän tai vähemmän sopuisa toimituskollektiivi. Tässä avautumisen hengessä on valittu myös tämän numeron teema, sosiaalisten ja ekologisten kysymysten erot ja yhtäläisyydet. Onko niitä, ja jos on, mitä ne käytännössä tarkoittavat?

Punavihreydestä on tullut yksi poliittisen keskustelun muotisanoista. Niin vakiintuneen politiikan kuin ruohonjuuritason muutosliikkeidenkin kentällä puhutaan suureen ääneen ympäristökysymysten yhteydestä laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, "sosiaaliseen kestävyyteen". Mutta kuten usein muotisanojen kohdalla käy, tämä termi saa harvoin tarkempaa määritelmää. Ympäristön ja yhteiskunnan tasa-arvoisuus jäävät satunnaiseksi tuttavuudeksi, hyvien asioiden yhteensattumaksi. Käytännössä se onkin poliittisten puolueiden yhteistyölle annettu nimilappu, jonka arjen todellisuus voi olla surkea, kuten Saksan kokemukset vaikkapa Kosovon sodan yhteydessä osoittavat.

Onkin selvää, että poliittisten värien abstraktilla tasolla koko kysymys jää leijumaan ilmaan. Jos konkreettisiin ongelmakohtiin ei puututa, on ammattiliiton edustajan helppo sanoa, että työväenliike on paremman ympäristösuhteen kannalla. Tai eläinsuojelijan on helppo julistaa, että eläinasia, ympäristöasia ja yhteiskunnan muut ongelmat ovat saman perusongelman eri puolia. Käytännössä useimmiten ollaan kuitenkin törmäyskurssilla, niin turkistarhoilla, moottoritietyömailla, metsähakkuilla kuin vaikkapa ilmasto- tai energiakysymyksenkin äärellä. Pintatasolla näissä konflikteissa on kyse hyvin erilaisten yksilöiden kohtaamisesta, viholliskuvien syntymisestä (jota tiedotusvälineet ja etujärjestöt eivät suinkaan ole auttaneet purkamaan) sekä yksittäisten päämäärien ristiriidasta: oma leipäpuu vai lajirikkaus, "vapaa" liikkuminen vai ekologinen liikenne? Seattlen kaltaiset yhteisymmärryksen mahdollisuudet ovat toistaiseksi poikkeuksia.

Kun asiaa tarkastelee syvemmin, kyse on mielestäni myös ympäristöasian luonteen muutoksesta. Suomessa ympäristönsuojelussa on edetty tilanteeseen, jossa suuri osa näkyvistä "pisteongelmista" on saatu jonkinlaiseen hallintaan, tai edes pois silmistä (ja mielestä). Vaikkapa työllisyyskysymyksen ja ympäristönsuojelun yhteen saattamisella oli helpommat edellytykset, kun saastuttamisessa oli selkeästi kyse työntekijöiden ja heidän kotiseutunsa ongelmista. Toki tällaisiakin tilanteita riittää Suomessakin, puhumatta monista muista maista (ks. vaikkapa artikkelia sivulla 5).

Mutta kun ympäristökeskustelussa siirrytään pohtimaan vakavasti tuotannon ja kulutuksen vähentämistä, tai kasvihuonekaasupäästöjen pienentämistä, jonka ehdoton edellytys on yksityisautoilun suosimisen lopettaminen, ongelmat käyvät vaikeammiksi. Ovatko vaatimukset työllisyydestä ja toimeentulosta yhdistettävissä vaatimuksiin eliörikkaudesta, terveemmästä ympäristösuhteesta ja kasvun suunnan taittamisesta? "Punavihreys" on ongelmien sivuuttamista niin kauan, kun se ei kosketa meidän autojamme, etelänmatkojamme, tehotuotettua ja/tai maahantuotua ruokaamme jne.

Yksi Muutoksen kevään numero ei ratkaisuja tällaisiin ongelmiin löydä, mutta tämän teemanumeron artikkeleiden on tarkoitus toimia jonkinlaisena keskustelunavauksena. Jos edes unelmoimme paremmasta luontosuhteesta, täytyy sen toteutua meidän yhteiskuntiemme käytäntöjen kautta. Ympäristöasialla ei ole tulevaisuutta, jos se on täydessä ristiriidassa paremman ja tasa-arvoisemman elämän kanssa. Mutta yhtä lailla emme saa vain olettaa, että vapaampi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta automaattisesti on muulle luonnolle parempi. Muuten tässä poliittisessa liitossa ympäristöasia jää helposti sivuun, vain yhdeksi poliittisten manifestien oikeuttamisen välineeksi. Kuten markkinat ovat ottaneet ekologisuuden haltuun, voivat poliittiset liikkeet ja ajattelijatkin yrittää omia sen pönkittämään pyrkimyksiään.

Nämä ongelmat ovat vaikeita, ja viime kädessä ne ratkeavat vasta käytännön poliittisessa toiminnassa. Keskusteluyhteyden avaaminen eri toimijoiden välillä on välttämätön ensiaskel, mutta siitä on jatkettava eteenpäin.