Kuluttajaideologian uhrit ARTIKKELI ARKISTOON  
 Kirj. Elina Mikola (kirjoittaja tunnustautuu itsekin kulutusideologian orjaksi)
Ei auta vaikka miten kriittisesti suhtautuisi kapitalismiin, se on joka tapauksessa läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Esimerkiksi oman minäkuvamme rakentamiseen käytämme nykyisin kulutushyödykkeitä. Elämäntavat rakentuvat kulutustyyleistä. Mahdollisuus ulkoiseen erottautumiseen, ala- tai vastakulttuuriin on syntynyt osaltaan tavaramarkkinoiden myötä. Samalla kun valitset ostatko farkut vai reisitaskuhousut, hupparin vai batiikkipaidan tai lenkkarit vai maiharit, sidot identiteettisi yhä tiukemmin tavaramarkkinoihin. Ilman tuotetta et
olisi mitään. Kukapa olisi vakavasti otettava anarkisti tai ympäristövallankumouksellinen mummolta lainatussa tuulipuvussa ja talvilenkkareissa.

Kuluttaja-asenteen ulkopuolelle ei kuitenkaan voi jättäytyä. Ovathan tavarat (niin levyt, tietokoneet kuin kommandopipotkin) myös symboleita, osa kulttuurista koodistoa. Kuluttamalla "oikein" voit kertoa että tunnet symbolit (seuraat aikaasi, ts. tiedät mikä on "viileetä"). Kun 50 vuotta sitten ahkeruus ja säästäväisyys olivat ylpeyden aiheita, nykyisin tilalle ovat nousset taito seurata aikaansa ja hankkia viimeisimmät ja tehokkaimmat tuotteet. Statuksesi määrittyy sen mukaan, kuinka taitava kuluttaja olet. Kuluttajaideologia vaikuttaa koko ajan kaikkien ajatustemme taustalla, vähintään yhtä voimakkaana tekijänä kuin katolinen
kirkko keskiajalla.

Nykyisin taitoa kuluttaa myös tarvitaan ja vaaditaan. Siinä missä vanhaa puhelinta tai kirjoituskonetta saattoi käyttää parikymmentä vuotta, uuden mallit ovat auttamattomasti vanhentuneita jo viidessä vuodessa. Tavarat päätyvät kaatopaikoille yhä lyhyemmän käyttöajan jälkeen. Ja usein tuotteiden käyttöikä on tarkoituksella jätetty lyhyeksi. Nopeasti kuluvat ja vanhentuvat tuotteet sekä muuttuvat muodit ja tarpeet pitävät markkinatalouden rattaan pyörimässä.

Kulutus jakautuu epätasaisesti

    Kulutus on ennen kaikkea tasa-arvokysymys. Ei ole mikään uutinen, että teollisuusmaan kansalainen kuluttaa elämänsä aikana kymmeniä kertoja enemmän luonnonvaroja kuin kehitysmaahan syntynyt. Itse asiassa maailmassa on noin 1.5 miljardia ihmistä joiden voidaan katsoa kuuluvan globaaliin kuluttajaluokkaan, eli he mm. liikkuvat henkilöautolla sekä omistavat jääkaapin ja television. (Ja etkös vain sinäkin tunne muutamia tällaisia ihmisiä?)

    Köyhempi porukka ei luonnollisestikaan tyydy osaansa, vaan myös kehitysmaat vaativat oikeutta kuluttaa vähintään saman verran kuin länsimaisetkin. Kuitenkin luonnonvarat loppuvat alkuunsa jos yritetään taata meille kaikille kuudelle miljardille keskivertosuomalaisen kulutustaso: jos lasketaan yhteen suomalaisten luonnonvarojen kulutus mm. kuljetusmatkat, viennit ja tuonnit mukaan lukien, voidaan todeta, että yksi suomalainen käyttää noin 90 000 kiloa luonnonvaroja vuodessa, eli yhteensä 246 kiloa päivässä! Useat kansanväliset ympäristöneuvottelut ovatkin kaatuneet kehitysmaiden vaatimukseen "Nyt on meidän vuoromme kuluttaa!"

Kuka kulutusideologiasta hyötyy?

    Vaikka usein toisin väitetään, taloudellinen kasvu ei myöskään välttämättä tarkoita lisää työpaikkoja. Jotta kasvulla olisi positiivisia vaikutuksia työllisyyteen, on kasvun tapahduttava työvoimaintensiivisillä aloilla, mm. palvelusektorilla. Tämänhetkinen talouskasvu perustuu kuitenkin pitkälti työvoiman tuottavuuden nostamiseen, mikä tarkoittaa entistä pääomaintensiivisemmän tekniikan käyttöönottoa. Länsimaiden kasvattaessa talouksiaan koneet ovat jatkuvasti korvanneet ihmistyövoimaa.

    Tiettyyn pisteeseen asti hyvinvointi ja talouskasvu tietysti kulkevat rinta rinnan. On vaikea voida hyvin, jos ei ole mahdollisuutta perustarpeidensa tyydyttämiseen. Mutta jossain vaiheessa kriittinen piste ylittyy, ja lisääntyvä tavara ei enää tarkoitakaan hyvinvointia. Jossakin vaiheessa hyvästä rengistä tulee huono isäntä. Kasvusta tulee itsetarkoitus ja kulutusideologiasta kahle. Vai mitä mutakaan voisi ajatella maailmassa, jossa rakennamme minäkuvamme kuluttamalla, näemme päivittäin satoja mainoksia, jotka saavat meidät tarvitsemaan yhä uusia tavaroita, ja sitten paiskimme töitä kustantaaksemme kulutustasomme.

Kulutuselämäntapa on kuluttava.

    Jotta edes jonkinasteinen kulutuksen tasaaminen globaalissa mittakaavassa olisi mahdollista, tulisi "kuluttajaluokan" leikata omaa kulutustaan, jotta köyhemmällä osalla olisi vastaavasti mahdollisuuksia kasvattaa omaansa. Tämä on kuitenkin nykytilanteessa helpommin sanottu kuin tehty. Mainonta lisääntyy kaikkialla maailmassa nopeammin kuin väestö ja väestön käytettävissä olevat tulot. Markkinamiehet ovat laajentaneet toimialaansa erityisesti kehitysmaihin.

Älä Osta Mitään!

    Vastareaktioksi kulutuselämäntavalle on syntynyt Älä osta mitään -päivä eli Buy Nothing Day. Päivää on vietetty viimeisten seitsemän vuoden ajan aina marraskuun viimeisenä viikonloppuna, kun kauppojen jouluruuhkat ovat aluillaan. Traditio alkoi Pohjois-Amerikasta, mutta levisi pian myös muualle maailmaan. Vuoden 1998 vapaaehtoiseen ostolakkoon liittyi yli miljoona ihmistä, tänä vuonna päivän suosio kasvoi entisestään.

    Päivän nimi on kieltämättä provokatiivinen ja herättää myös vastalauseita. Älä osta mitään -päivän viettäjät joutuvat tämän tästä vastailemaan kysymyksiin. Onko heidän tarkoituksenaan romuttaa koko talousjärjestelmä, ja kuvittelevatko he ylipäätään saavansa mitään aikaiseksi? Onhan toki myönnettävä, että miljoona ihmistä päivän ostolakossa on vain pisara meressä kuuden miljardin ihmisen yhteiskulutukseen verrattuna.

    On kuitenkin huomattava ettei päivän kritiikki kohdistukaan suoraan jokaisen henkilökohtaiseen kulutukseen, vaan ostolakon tehtävänä on ylipäänsä kyseenalaistaa koko kulutuselämäntapa. "Älä osta mitään ei ole kielto, vaan se kehotus laittaa hanttiin kulutusyhteiskunnalle. Se kehottaa ihmisiä olemaan ( edes yhden päivän ajan) muutakin kuin pelkkiä kuluttajia.

    Älä osta mitään -päivä on poikkeuksellinen verrattuna muihin kansainvälisiin juhlapäiviin (vaikkapa Jouluun, Vappuun tai Ystävänpäivään), että sen viettäminen tuntuu olevan hankalinta niille joilla varaa on eniten. Suomalaisen itsekuria Älä Osta Mitään -päivä koittelee tosissaan, mutta keskivertonepalilaiselle ostamattomuus on arkipäivää.