Itseään toteuttavat ennusteet
pohdiskelua muutosliikeistä

  
Ville Lähde - Muutoksen Kevät No:11
Niin yhteiskuntatieteilijät kuin virkavallan edustajat ovat ehtineet esittää ennustuksiaan suomalaisten muutosliikkeiden kehityksestä. Molemmille yhteistä on säännönmukaisten, vääjäämättömien kehityskulkujen olettaminen. Yhteiskuntatieteilijältä sen ymmärtää, onhan teoreettisen oletuksen pystyssä pysymisessä kiinni leipäpuusta. Mutta virkavallan tai poliitikon kohdalla näissä ennusteissa on selkeämmin kyse vallankäytöstä. Se on vallankäyttöä siinä mielessä, että muutosliikkeiden tulevaisuuden mahdollisuuksia väheksytään, tai että uhkakuvien muodostamisella pyritään oikeuttamaan oman vallan kasvua.

Näistä väitteistä totunnaisin lienee ennustus muutosliikkeiden väkivaltaistumisesta: kohta pamahtelevat kirjepommit, ja uudet Meinhofit tappavat turkistarhaajia. Ehtipä eräs vihreän liikkeen veteraani kutsumaan tätä ”Meinhof-syndroomaksi”. Ennustus kulkee suunnilleen sitä latua, että kiihkeästi omaa asiaa ajavat radikaalit liikkeet liukuvat jossain vaiheessa aina väkivaltaan. RAF:n tarina on toki surullinen esimerkki, mutta yleistäessä hukataan järjestön syntyyn vaikuttaneet muut tekijät: Neuvostoliiton olemassaolo, Saksan väkivaltakoneiston tiukentuneet otteet, ajan poliittinen ilmasto, RAF:n jäsenien omat henkilöhistoriat ja ennen kaikkea median reaktio.
RAF:n terrori ei syntynyt sosiologisella vääjäämättömyydellä vaan lukuisten tekijöiden summana, kuten historia aina etenee. Tämä kaoottisuus ei helppoihin yleistyksiin sovi. Kuten aikoinaan Saksassa, lehdistö ja virkakoneisto syyllistyvät itseään toteuttavien ennusteiden luomiseen: jos ihmiselle toistetaan vuodesta toiseen, että hän tulee liukumaan väkivaltaan, uskon siirtymisen tapahtuvan helpommin.

Ennustajien pussiin pelaaminen
Tällaisessa tilanteessa aktivisteilla on oma vastuunsa. Tuollaisten yleistysten uskominen olisi virkakoneiston pussiin pelaamista. Ennustusta eläinoikeusliikkeen jakaantumisesta kahteen leiriin ei saisi toteuttaa jo siksi, että se antaa ennustajille tilaisuuden oikeuttaa vaatimuksensa valtuuksien kasvattamisesta. Luulisi olevan helppo ymmärtää, että jos väkivallan puhkeamista niin hanakasti ennustetaan, joku sitä myös haluaa. Muualla tätä on osattu käyttää hyväksikin: Italiassa äärioikeisto aloitti sopivassa tilanteessa pommikampanjan vahvistaakseen poliisin valtaa, mikä auttoi fasismia nousuun. Me emme saa olla sosiologisia sopuleita (sori sopulit) vaan vapaita ja vastuullisia ihmisiä.
Yksi esimerkki näiden yleistysten voimasta on puhe rajan ylittämisestä. ”Nyt raja on ylitetty, paluuta entiseen ei ole.” Tämä kielenkäyttö on tuttua etenkin journalisteilta vaikkapa Orimattilan tapauksen yhteydessä, mutta helposti näin sanoo aktivistikin. Jos asiat eivät etene vääjäämättömästi, näitä rajoja ei ole: kyse on meidän kaikkien päätöksestä. Aina voi muuttaa suuntaa, aina voi keskustella. Väkivaltakysymyksen kannalta tämä on todella tärkeää: jos puhe rajan ylittämisestä hyväksytään, se antaa yksilöille liian suuren vallan liikkeen suunnan määrit-tämisessä.
Keskustelu näistä asioista ei siis ole nössöilyä tai filosofisissa sfääreissä lentelyä, vaan liikkeen omatunto. Ja nykyisessä tilanteessa tälle omalletunnolle ei ole annettu tilaa. Supon Maijanen kehtasi vaatia aktivistiboikottia tiedotusvälineisiin, oikeusministeri tutkii eläinoikeuskirjan laillisuutta, mielenosoitusten järjestäminen tehdään mahdottomaksi. Jopa päivälehdet toitottavat terrorismiuhkaa. Miten pirussa tässä ympäristössä pitäisi luoda, kehittää ja ylläpitää liikettä? Vastuu asiasta on siis kaikilla, ei vain aktivisteilla itsellään.

Millaista keskustelua, millaista toimintaa?
On aika vaikea luoda keskustelua, kun yleisellä sähköpostilistalla aikoinaan arvostamani kansanedustajan vastine oli ”Vedä käteen!”. Puolin ja toisin henkilökohtaisuuksiin menevä, toisen vikoja liioitteleva ja kärjistävä keskustelu ei koskaan toimi. Ja kun keskustelu ei pelaa, monet ihmiset yksinkertaisesti lopettavat keskustelemisen. Sen ei luulisi olevan hyväksi kenellekään. Toisaalta myös liian helposti keskustelun sijaan sanotaan, että ”kaikki saavat toimia omalla tavallaan, jokainen saa miettiä itse ja asettaa omat rajansa”. Tietyssä mielessä tämä pätee, mutta me emme ole vain yksilöitä, me olemme myös osa ryhmää, osa liikettä, ja osa yhteiskuntaa. Meidän jokainen sanamme ja tekomme vaikuttaa muihin, halusimme sitä tai emme. Ääri-individualistinen moraalikäsitys tuskin sopii eettisesti vastuullisen elämäntavan puolestapuhujille ja toimijoille.
Olenkin sitä mieltä, että jotkut toimintatavat kannattaisi unohtaa jo sen takia, että ne ovat muita herkempiä väkivallan puhkeamiselle. Ne myös synnyttävät vastareaktioita, jotka vaikuttavat kaikkiin liikkeessä toimiviin. On turha olettaa, että ”vastapuolen edustaja” erottelee aktivistit siististi toimintatapojen mukaan. Siksi tulisi luopua esimerkiksi ihmisten henkilöä vastaan käymisestä. Kotiovelle viedyt mielenosoitukset, kotiomaisuuden julistaminen ”vapaaksi riistaksi”, kotiosoitteiden ja puhelinnumeroiden levittäminen sekä tällaisesta uutisoiminen ovat toimintaan osallistumista. Olen jyrkästi eri mieltä kuin haastatellut EVR-aktivistit juuri tämän kohdalla. Kun kampanjoinnin kohteeksi muodostuu ihmisen ammatin sijasta koko henkilönsä, ei toiminta osu maaliin. On väärin väittää, että ihmisellä ei olisi eri rooleja elämässä. Tietenkin raja näiden roolien ympärillä on häilyvä, mutta kokemuksesta voin sanoa, että on opettaja-Ville, aktivisti-Ville ja koti-Ville. Yksityisen ihmisen kokonaisvaltainen painostus voi ehkä lopettaa muutamia tarhoja tai yhden laboratorion, mutta samalla se asettaa vastapuoleksi nurkkaan ahdistetun ihmisryhmän, ei hautaansa kävelevää elinkeinoa.
Meillä on olemassa paljon hyviä toimintatapoja, ja jos tosissamme haluamme pätemisen sijaan kehittää liikettä, ne on mahdollista sovittaa yhteen. Uskon, että väkivallattomalla laittomalla suoralla toiminnalla on oma paikkansa, niin omaisuuden vahingoittamisella kuin hallituilla eläinten vapautuksilla. Mutta tämä sovitus ei löydy vain ”yhteisen asian” tai ”vaikuttimien ymmärtämisen” kautta. Se syntyy vain, jos meille annetaan siihen tilaisuus, ja vain jos meillä on siihen halua.